Olympialaiset on kiekkofinaalia ja miesten viiden kympin kisaa vaille paketissa. On aika tehdä pieni yhteenveto.

Mistä nämä kisat muistetaan? Kaikkien aikojen suomalaissekoiluna? Ei aivan. Viimeisten päivien tulokset pelastivat lähes katastrofaalista suoritusta. Yleisimmin voisi todeta, ettei suomalaisurheilijoilta löytynyt juurikaan venymistä lähivuosien tärkeimmissä kisoissa. Liian moni suoritti vain perustasollaan ja osa vielä alle senkin. Joukkoon mahtuu tottakai myös positiivisia yllätyksiä.

Loppu viimeksi näihin venyjiin mahtuvat molemmat kiekkomaajoukkueet. Suomen rekordi tällä kaudella Ruotsia vastaan naisten jääkiekossa oli surullinen. Mutta ei ole enää. Suomi nimenomaan ansaitsi olympiapronssia, sillä joukkueen esitys jo välierissä Kanadaa vastaan oli hatunnoston arvoinen. Ruotsi hävisi puolestaan olympiavoittajalle oman pelinsä 12 maalin erolla.

Turnaus nosti esille myös uusia vastuunkantajia. Maalissa lähes kuminaisen tavoin kaiken torjunut Noora Räty sekä taitotasoltaan joukkueen ylivertaisesti paras kenttäpelaaja Michelle Karvinen nousivat viimeistään nyt koko Suomen tietoisuuteen. Näiden pelaajien varaan on tulevaisuutta hyvä rakentaa.

Sitten Leijoniin. Pronssimitali on vähintäänkin kunnioitettava suoritus. Erityisesti turnauksessa, jossa mukana ovat vain ja ainoastaan parhaista parhaat. Se oli hieno turnaus tuloksellisesti.

Mutta ei pelillisesti. Turnaus paljasti karulla tavalla Suomen tämän hetken tilanteen. Vaikka Leijonat luovi tienssä parhaaksi eurooppalaiseksi turnauksessa, ei suuriin hurraa-huutoihin ole siltikään aihetta.

Karkeasti sanottuna Suomi pelasi hyvin käytännössä kolme erää turnauksessa. Niihin lasken Tsekki-pelin viimeisen erän sekä pronssiottelun ensimmäisen ja kolmannen. Pelin taso heitteli äärilaidasta toiseen. Leijonat itketti ja huudatti kansaa jopa kesken otteluiden. Matkaan mahtui myös kaksi alusta loppuun umpisurkeaa räpellystä.

Lopulta turnaus muistetaan kuitenkin pronssipelin viimeisestä erästä. Nimenomaan myös sen takia, että ne todelliset suomalaisvenyjät jäivät koko kisojen mittakaavassa tulematta. On helppo pitää Leijonien turnausta onnistuneena, kun se päättyi voitettuun mitaliin.

Kultainen sukupolvi poistuu tämän myötä kaukaloista. En näe tätä pelkästään huonona asiana. Pelillisesti Saku Koivun, Teemu Selänteen ja Jere Lehtisen merkitys on hiipunut koko ajan. Tässä turnauksessa he eivät pystyneet laittamaan enää suurtakaan uhkaa hyökkäyssuuntaan pelattaessa. Lehtinen ja Koivu hoitivat toki hommansa puolustuspäässä asiallisesti himaan.

On suotavaa toivoa, että turnauksen pelillinen esitys nostaa kiekkoliiton johtoelimissä keskustelun nykytilanteesta entistä suuremmaksi. Karkea totuus on, että Suomen joukkueessa oli liian paljon pelaajia, joiden suoritus ei vaan yksinkertaisesti riitä tällä tasolla. Siis aivan parhaita vastaan. 

MM-tasolla Suomi pärjää jatkossakin, etenkin tänä keväänä kun NHL-pelaajat loistavat poissaolollaan Saksan kisoissa. Silti tilanne on perin huolestuttava. Pronssimitalin taakse kätkeytyy aiheellinen huoli tulevaisuudesta. Siitä, että lopputuloksesta huolimatta esitys jätti liian monta kysymystä avoimeksi.

Olympialaisten alkumetrit on vedetty. Mustaan kirjaan on pari havaintoa jo piirrettynä.

Ensimmäisten otteluiden perusteella ei voi eikä saa vetää liian suuria johtopäätöksiä. Tämä ihan puhtaasti siitä syystä, ettei joukkueiden valmistautumisaika turnauksen alkuun ollut ollenkaan samanlainen kuin esimerkiksi MM-kisoissa. Pelin ei pidäkään näyttää valmiilta.

Se on kuitenkin nyt jo selvillä, että naapurimaat Suomi ja Ruotsi tulevan menemään lähes käsi kädessä samaan suuntaan. Hellyyttävää. Molempien vahvuus on jo pitkään ollut erityisesti joukkueena pelaaminen. Se, että isoissa peleissä taistelulla ja Me-hengellä korvataan kaikki, mikä puhtaassa taidossa menetetään.

Vuosien saatossa tuo kuilu on kuitenkin kaventunut. Nyt myös muut joukkueet - etunenässä USA uuden tulemisensa myötä - osaavat pelata joukkueena. Kurinalaisesti. Tekemällä ratkaisuja, joissa ensisijainen lähtökohta on joukkueen hyöty.

Kanada, Venäjä ja USA ovat taidollisesti kolme selvästi parasta ryhmää. Niin niiden tuleekin olla. Yhdenkin edellä mainitussa kolmikossa olevan maan pudottaminen on kuitenkin jumalattoman kovan työn takana.

Yksi iso ja ratkaiseva tekijä on pelinopeus. Etenkin se tulee olemaan isossa roolissa Tsekin ja Slovakian osalta. Näillä kahdella on taitoa tarpeeksi haastamaan suosikit. Mutta miten käy joukkueen pelinopeuden, kun vastaan asettuu vieläkin kovempia tekijöitä? Vahvasti ukkoutuneiden  ja parasta ennen päiväyksen ohittaneiden ryhmien jalalla pärjääminen on iso kysymysmerkki.

Samoja havaintoja voi tehdä myös Suomen ja Ruotsin joukkueesta. Ongelma on molemmilla nimenomaan alakerrassa. Leijonien parilla pakilla oli ongelmia havaittavissa jo Valko-Venäjää vastaan. Mitä tapahtuu, kun vastaan asettuu moninkertaisesti taitavampia ja pelirohkeampia ryhmiä?

Ruotsin alakerta on paitsi kokenut, myös raskastekoinen. Joukkueen selkeästi heikoin osa-alue. Douglas Murray, Johnny Odoya ja Mattias  Öhlund ovat pienen kaukalon konkareita, mutteivat todellakaan mitään raketteja. Heille malkinit, crosbyt ja ovetshkinit ovat kuin se kuuluisa laastari avohaavaan. Tuo hetkellisen lohdun, muttei poista koko ongelmaa.

Mikäli jalka pysyy kunnossa, on kaikki mahdollista.

SM-liigan sarjataulukko sen kertoo. Lukon ja KalPan kärkitaiston takana käydään vielä verisempi vääntö. Tässä pelissä pelataan vieläkin isommista asioista kuin runkosarjan voitosta.

Pelataan koko kauden onnistumisesta.

Ilves on junasta jo jäänyt, suurella todennäköisyydellä siitä jää seuraavan kahden viikon aikana myös SaiPa. Joukkue on innokas, pirteä ja energinen - mutta näillä ei korvata puutteita joukkueen vajaassa materiaalissa. On erittäin hankala uskoa myöskään Pelicansin yltävän sellaiseen voittoputkeen, jolla viiva saataisiin kiinni.

Sitten tuleekin arvontalaulun aika. 11 jengiä, yksi jää pihalle ja neljälle kohtalona raastavat säälipleijarit. Ja tässä vaiheessa on hyvä muistaa se historia: kertaakaan ei näistä villien korttien peleistä ole päästy puolivälieriä pidemmälle.

On uskomattoman hieno asia suomalaiselle kiekolle, että sarja on näin tasainen ja mielenkiintoinen. Samalla se kertoo siitä, että sarjan sisäiset tasoerot joukkueiden välillä ovat kaventuneet. Tämä näkyy ihan joukkueiden pelaajalistoja katsomalla. Sarjasta uupuu rutkasti taitoa, mitä vielä pari vuotta sitten oli. SM-liigaan ei saada enää samanlaisia pelaajia. Ne laatumiehet menevät lähes poikkeuksetta muihin sarjoihin.

Konkreettisin esimerkki tästä on Kärpät. Lähes kymmenen vuotta liigaa dominoinut suurseura, joka iski tälle kaudelle todella isolla rahalla jengin pystyyn. Ja mitä sillä saatiin. Täysin sekaisin oleva joukkue, joka on osittain paitsi väärin valmennettu, myös väärin koottu.

Yhtälö on hankala purettavaksi. Valmennuksen vaatimustaso ei pidetä monissa puheissa riittävänä, vaan nyt pitäisi löytyä se suuri auktoriteetti, joka potkisi perseelle tuuliviiren lailla ilmassa heiluvaa pelaajapakkaa. Matti Alatalo luottaa viimeiseen asti siihen, että muutos tapahtuu pukukopissa. Pelaajien keskuudessa.

Niin se tapahtui vuosi sitten. Mutta silloin Alatalolla olikin käsissään aivan erilainen materiaali. Varsinkin hyökkäyksen osalta puhdas henkilökohtainen taito oli merkittävästi nykyjoukkuetta tasokkaampaa. Joukkue kykeni tiukoilla hetkillä ratkomaan ottelut Daniel Corson, Jonas Anderssonin ja Toni Koiviston yksilösuoritusten myötä.

Isossa kuvassa parasta ei ole vielä nähty. Mutta sillä parhaalla alkaa tulla pikkuhiljaa kiire. Jari Viuhkola palasi jo - näyttämään pelillistä johtajuutta hyökkäykseen. Muutos oli jo viime lauantain Blues-ottelussa merkittävä. Mikko Lehtosen myötä myös puolustus saa olympialaisten jälkeen yhden ison suunnannäyttäjän.

On kuitenkin muistettava, että hiekka tiimalasissa valuu karua tahtiaan. Molemmat ovat pahasti vajaakuntoisia ja aikaa ei ole kauheasti. Olympialaisten jälkeen liigaa pelataan kahdeksan kierroksen verran. Nyt on käsillä sitäkin tärkeämmät hetket, sillä tauolla jokainen joukkue yrittää laittaa pelinsä lopullisesti pakettiin. Ei ole vaikea ennustaa, ettei suuria muutoksia sijoituksissa tuon jälkeen enää nähdä.

Kohtalon viikko. Ei välttämättä. Mutta iso viikko tämä oululaisille on. Vieraspelit Ilvestä ja HPK:ta vastaan sekä viikon päätteeksi pahin kiistakumppani Jokerit kotikentällä. Pelillisen takalukon on auettava tai muussa tapauksessa Kärpät saa taistella tosissaan paikasta edes kymmenen sakissa.

Leikitäämpä ajatuksella. Kärpät ja Jokerit molemmat jäävät säälipleijareihin ja kohtaavat toisensa paras kolmesta ottelusarjassa. Tämä pari olisi uskomattomin ottelusarja miesmuistiin. Kaksi eniten rahaa kuluttanutta joukkuetta, joista toisen kausi päättyisi jo ennen varsinaisten pudotuspelien alkua.

Se oli kova maanantai.

Joskus kovia ratkaisuja on vain tehtävä. Ihan viimeiseen asti päätösten pöytään nuijimista Vaasassa odoteltiinkin. Vielä kausi on pelastettavissa. Mutta vain urheilullisesti.

Olivatpa syyt sitten mitkä tahansa, oli Tamin sivuun jääminen vain ja ainoastaan oikea ratkaisu. Tämän kauden Sport on kaikilta osin epäonnistunut raskaasti. Niin pelaajat, valmennus kuin taustat. Kaikki tyynni, ja jokaisen on katsottava peiliin. Oli sitten pelannut aiemmin liigassa tai ei.

Sportin menoa on joutunut seuraamaan tragikoomisesta näkökulmasta. Avohaavaa ei saa paikattua laastarilla. Ja kun laiva vuotaa, niin se oikeasti silloin vuotaa. Siihen ei jeesus-teippi ja eksperimentti kauheasti enää auta, kun rakenteet ovat lahot. Ja sitähän ne toden totta ovat.

Sillä siinä vaiheessa, kun Tami myöntää julkisesti leikin menneen liian kovaksi jopa hänen hoidettavakseen, täytyy seuran olla todella heikossa hapessa. Se on jatkuvassa hengityskoneessa. Toivoa paremmasta pidetään yllä keinotekoisesti, mutta samalla kaikki tietävät, että väistämätön on vain nurkan takana.

Kuten totesin, materiaalin puolesta Sport saattaa olla jopa kevään liigakarsinnassa. Urheilullinen potentiaali pahasti maahan lyödyssä laumassa on edelleen kiistaton. Sport voi yhä pyyhkiä lattiaa keväällä kenellä tahansa, eikä joukkuetta voi kaiken tämän jälkeenkään kukaan aliarvioida.

Joka tapauksessa suuri hatunnosto Tammiselle tavasta, jolla asia hoidettiin. Peli vihellettiin tällä kertaa tyylikkäästi poikki. Ylämäki todettiin liian suureksi kiivetä.

Toinen päivän iso uutinen tulee Oulusta. Tai ei se enää mikään uutinen ole, kun levisi kaiken kansan huulille jo kolme viikkoa sitten. Mikko Haapakoski Kärppien päävalmentajaksi - eikä Jatkoajan keskustelupalstalla ole edes vielä ketjua “Haapakoskelle potkut!”.

“Kova paikkahan tämä on. Vaatimustaso on kauhean korkealla. Enää ei riitä, että voitetaan, vaan sekin pitää tehdä jo tyylillä.”

Siinäpä se kiteytettynä. Seuraavat kaksi vuotta saammekin (toivottavasti) seurata, miten 2000-luvun kestomenestyjän päävalmentaja pärjää. Luonteesta sen ei luulisi jäävän kiinni.

Maajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen sanoi kaksi viikkoa sitten, että liigaseurat tarvitsisivat rohkeutta valmentajaratkaisuihinsa. Tuoreita, nuoria valmentajia, jotka tuovat raikkaan tuulahduksen niin väljähtyneeseen piirileikkiin.

Mielenkiintoista on se, että liigan suurimmalla budjetilla operoiva Kärpät vastaa ensimmäisenä huutoon. Näyteikkuna on vähintäänkin mellevä ja sitä ikkunaa tuijotetaan erityisellä tarkkuudella. Siksi osoittaakin ihailtavaa siviilirohkeutta, että vuosien hyvä työ palkitaan isolla näyttöpaikalla.

Seuraavaa oikeaa ratkaisua odotellaankin sitten Tampereelta.

Arvoituksellinen on jääkiekon ihmeellinen maailma…

Matka koko kansan naurunaiheesta uskottavaksi kiekkojengiksi voi olla yllättävän lyhyt. Ainakin SM-liigassa. Sen tämä kausi on todistanut.

Porin Ässät oli viime keväänä niin lähellä todellista romahdusta kuin vain palloilussa voi joukkue olla. Ilman parin nuoren esiintuloa ja Sportin maalivahdin Jaakko Suomalaisen ratkaisevaa lipsahdusta kuudennen karsintapelin jatkoajalla tätä merkintää ei blogosfääriin edes kirjoitettaisi. Ässät pelaisi kera pitkine perinteineen samassa kastissa RoKin ja LeKin kanssa.

Yksi hetki kaiken muuttaa voi. Reilussa puolessa vuodessa turvattomasta ja päämäärättömästä organisaatiosta tuli taisteleva ja omat resurssit maksimaalisesti käyttävä. Ero on kuin astuisi Porin torilta Manhattanin ihmisvilskeeseen. Ei tätä viime kauden sekoiluksi enää kukaan tunnista.

Monesti kaikki on pienistä asioista kiinni. Ässien tapaukseen muutos vaati kuitenkin isomman asian tapahtumisen. Se vaati täydellisen asennemuutoksen.

Ässillä on paljon kiittäminen, että Alpo Suhonen sai kesällä tarjouksen Sveitsistä. Uskallan nimittäin väittää, että Suhosen komennossa porilaispakka olisi tarkalleen samassa tilanteessa kuin viime keväänä. Päämäärätön, negatiivissävytteinen, ilman suurta juonta oleva liigaseura.

Pekka Rautakallion tuoma muutos on hirmuinen. Enää ei marista tuomaroinneista ja itketä jokaisesta mahdollisesta asiasta. Ei siis käytetä energiaa täysin turhiin ja mitättömiin asioihin. Tilanteisiin, joihin ei oikeasti voida vaikuttaa. Se luo negatiivisen ilmapiirin.

Vuosi sitten Eero Kilpeläinen piti lähes yksinään Ässät liigakartalla. Tällä kaudella Kilpeläinen on saanut itselleen kunnon haastajan. Lähes nobodyna pidetty Jussi Rynnäs on loistava uuden, positiivisen ilmapiirin ilmentymä. Siis Jussi kuka, voisi kysyä.

Ja mitä on tapahtunut Luomalan Markolle? Aiemmalla urallaan Luomalalla on kestänyt 20 liigamaalin tekemiseen keskimäärin sata liigapeliä. Nyt Luomala pistää kiekot sisään vaikka silmät suljettuina ja johtaa liigan maalipörssiä ilmiömäisen kauden jälkeen.

Nämä ovat klassisia esimerkkejä, miten joukkue voi nousta aivan eri tasolle, kunhan pelihuumori on kohdallaan. Pelaajia motivoidaan menestymään ja annetaan positiivisia signaaleja. Siirretään siis energia siihen oleelliseen tekemiseen. Valmennuksen omalla esimerkillä.

Ässät ei pelaa varmastikaan tällä kaudella vielä SM-liigan voitosta, nakkikattilasta. Mutta pudotuspeleihin se menee nykytahdilla vuoren varmasti. Jo se on veitsenterällä liikkuneelle organisaatiolle iso voitto.

Ja tulevaisuus näyttää hyvältä. Ässien ensi kauden joukkue on jo pitkälti valmis. Erityisen tärkeää on, että ryhmä pysyy kaikilta osin kasassa ja positiivisen fiiliksen nosto jatkuu tulevaisuudessakin.

Juuri tällä hetkellä Suomenniemellä tehdään todeksi viimeisiä joululahjatoiveita. Pukin pajan linjastossa hakataan tavaraa kolmessa vuorossa. Täällä pajassa ei perinteiset yt-neuvottelut näyttele pääosaa.

Reunapöydässä voi jopa täältä saakka nähdä alansa gurun Harri Hakkaraisen parsimassa kokoon ikitaistelija Jere Lehtistä. Jere on jokaisen kiekkovalmentajan lahjalistan kärkisijoilla, mutta tänä vuonna Pukki on päättänyt antaa Jeren lahjaksi nimenomaan maajoukkueen päävalmentaja Jukka Jaloselle. Jeren kokoon parsimisessa menee vaan oma aikansa, mutta Korvatunturilta on luvattu, että Lehtinen saadaan kuntoon.

Sitten on Miikka Kiprusoff, joka ei ole ollut niin kauhean kiltisti. Silti lahjalistan kärkipään toiveissa on, että Kiprusoff vihdoinkin onnistuu myös maajoukkueessa. Vuodesta toiseen uskollisena kiekonnielijänä työnantajalleen toimineelle Kiprusoffille toivotaan pienessä kirjekuoressa menomatkaa Leijonien tolppien väliin.

Ja sitten leikki sikseen. Neljän vuoden odotus on vihdoin päättymässä. Tasan viikon kuluttua tiedämme, millä joukkueella Suomi osallistuu kenties kaikkien aikojen kovatasoisimpaan arvoturnaukseen. Koska Vilttiketju on aikaansa edellä, se kertoo kaikille lukijoille parhaan joukkueen jo nyt. Saa vapaasti lähettää myös sinne Kiekkoliiton faksiin.

Maalivahtitilanne on kaikesta huolimatta selkeä. Edellä mainittu Kiprusoff nostatti myrskyä vesilasissa, mutta onko kyseessä sitten pelaajan epävarmuus omasta tekemisestään vai terveluontoinen itsetietoisuus ja luottamus omiin kykyihin. Koska muuta ei ole todistettu, uskon ehdottomasti jälkimmäiseen.

Mukaan kisakoneeseen siis ykkösvahti Kiprusoff, yhtä selkeä haastaja Niklas Bäckström sekä Tampan helteessä ihmetuloksia tekevä Antero Niittymäki. Monelle maalle olisi ollut taivaan lahja saada mukaan nyt kisoja kotisohvalta seuraava Tuukka Rask. Hänen aikansa ei kuitenkaan ole vielä. Se on neljän vuoden päästä, kun Kipper ja suurella todennäköisyydellä myöskään Bäckström eivät ole enää mukana.

Puolustus on vähintäänkin yhtä selkeä. Sitä se ei ollut vielä pari kuukautta sitten. Jalonen ottaa mukaan ne pelaajat, jotka hänellä on edes mahdollisuus valita. Ylitarjontaa ei nimittäin ole.

Petteri Nummelinin loukkaantuminen sekä Mikko Lehtosen henkilökohtaiset syyt veivät mahdollisuudet spekuloinnille. Kun vielä Ville Koistinen hajotti polvensa, on kisapassien jako jouluaaton riemussa täysin selvillä.

• Kimmo Timonen - Toni Lydman
• Joni Pitkänen - Sami Salo
• Lasse Kukkonen - Sami Lepistö
• Ossi Väänänen

Ykköspari ylivoimaan on Pitkänen-Salo. Kakkosylivoimaan viivalle Timonen sekä kyllä vain, Olli Jokinen. Alivoimasta pitävät huolen Lydman, Lepistö sekä tarvittaessa vaikka Lounais-venäläisestä kelohongasta läpimenevä Kukkonen. Paketti on tiivis ja hyvin roolitettu.

Hyökkäykseen on sitten tasaisesti ylitarjontaa. Nimenomaan tasaisesti, sillä todelliset huippupelaajat  puuttuvat. Leijonien eturivi on ihan tasokas, tasainen, mutta suuri haaste on se, millä aseilla Suomi paikkaa ykköskorin pelaajien puuttumisen.

Vallankumous on termi, jolla voisi hyvin kuvata Leijonien hyökkäystä. Nimittäin näissä kisoissa katseet eivät kohdistu Sakuun ja Teemuun, vaan 1983 ikäluokan uusiin taistelijoihin. Toisensa hyvin tuntevat Jussi Jokinen - Mikko Koivu - Tuomo Ruutu on kaiken järjen mukaan se tärkein ja eniten vastuuta saava kentällinen.

Kakkosessa vallankumousta vastaan taistelevat viimeistä taisteluaan vanhat sotaratsut. Lehtinen - Saku Koivu - Selänne on selvä kakkosketju - joka saa paitsi vastuuta ylivoimalla - ison haasteen alivoimasta sekä henkisestä johtajuudesta. Tämä sektori on yhtä selvä kuin ykköskentällinen.

Kolmoseen joudutaan sitten jo luovimaan. Moni oli syksyllä valmis jättämään Olli Jokisen kisakoneen ulkopuolelle. Mutta tuo johtopäätös oli hätäinen ja ennen kaikkea täysin virheellinen. Jokisen on oltava mukana ja näissä kisoissa se rooli tulee olemaan kolmossentteri. Toivottavasti hänen osaamistaan uskalletaan ja ymmärretään käyttää myös Koivun kentällisen ylivoimassa viivamiehenä, sillä Jokinen on oikea-aikaisuudellaan ja laukaisuhanakkuudellaan älykäs pelaaja.

Jokinen saa laidoilleen uutta kevättä elävän Niklas Hagmanin sekä käsivammastaan tammikuussa kaukaloon palaavan Valtteri Filppulan. Filppula oli hierarkiassa ennen loukkaantumistaan jopa Jokisen sekä Saku Koivun edellä, mutta ikävä vamma pakottaa miettimään roolin uusiksi. Se rooli on järkevintä käyttää Jokisen laiturina, sillä keskushyökkääjiin on erilaista ylitarjontaa kuin laituriosastolle.

Sitten ikäviin rannalle jäämisiin. Ville ei ole etunimenä kovassa huudossa, sillä rannalle kisakoneesta jäävät Peltonen sekä Leino. Ensimmäinen siitä syystä, ettei hänellä ole enää näin kovassa turnauksessa sitä vaadittavaa räväkkyyttä tai erikoisominaisuuksia, mitä joukkueeseen tarvitaan.

Leino puolestaan oli jo leimaamassa lippuaan kaksi kuukautta sitten. Nyt tilanne on toinen. Taitoniekan pää on jumissa, itseluottamus nollassa ja kuherruskuukausi Detroitissa vietetty. Johtuuko tämä sitten itseluottamuksen puutteesta, Detroitin surkeasta alisuorittamisesta vai vääränlaisesta valmentajasta - vai kenties kaikkien näiden yhteisvaikutuksesta - sitä on vaikea analysoida. Nykykunnossaan Leinosta ei kuitenkaan tarvittavaa saada irti. Ei, vaikka Jukka Jalosella on hyvät kokemukset menestymisestä Leinon liidaamalla jengillä.

Nelosketjuun on tarjolla neljä miestä, joiden passit leimataan. Antti Miettinen raivasi väkisin tiensä kisakoneeseen. Toinen laituri on itseoikeutetusti Jarkko Ruutu, sillä myös fyysisen pelin osaamista tarvitaan. Miettisen selkeä vahvuus on se, että hän pystyy myös maalintekoon, jos muilla ei uppoa. Sentterinä aloittaa Niko Kapanen, mutta nelosketju vaihtelee kaikilta osin niin vastustajan kuin päivän kunnonkin mukaan.

13. hyökkääjä on multitalentti Mika Pyörälä. Koska muilla haastajilla ei nykykunnossa oikeasti ole peliin mitään erityisosaamista tuovaa, on Pyörälällä sitä senkin edestä. Hän kykenee pelaamaan laidassa, keskellä, ylivoimassa maskimiehenä sekä alivoiman työhevosen. Monikäyttöinen pelaaja, joka sopeutuu kaikkeen hänelle tarjottuun. Nimenomaan näin kiivastahtisessa turnauksessa tällaiselle pelaajalle on käyttöä, sillä aikaa harjoitteluun ja kokeiluihin ei ole.

On tämä urheilujournalismi mennyt hassuksi.

Juuri kun case Tuukka Mäntylä saatiin käsiteltyä ja laineet vesilasissa asettumaan, voitiin keskittyä uusi aihe räväkkään keskusteluun. Ja tällä kertaa en oikeasti tiedä, pitäisikö tässä itkeä vai nauraa.

Kyseessä on viikon helmi, tietysti analyytikko Petteri Sihvosen ja toimittaja Stefan Ikosen sananvaihto. Niille, jotka eivät tiedä mistä asiassa on kysymys, mielten virkistykseksi setit voi käydä tsekkaamassa tästä.

Jo on aikoihin eletty. Eikö oikeasti mitään mielenkiintoisempaa väittelyn aihetta löytynyt? Hassunhauskaahan tuo on, kun kaksi - vieläpä ihan hyvin hommaansa hoitavaa - toimittajaa keskustelee siitä, onko toisen tekemä teksti yökerhokitinää vai ei.

Mielenkiintoista? Ehkä. Turhaa? Aivan varmasti. Ei vaan avaudu allekirjoittaneelle, mikä tässä keskustelutuokiossa on se asian ydin. Puhumattakaan siitä, mitä lisäarvoa tämä tuo yhtään mihinkään.

En näe hirveästi väliä siinä, mistä lähteet tämän jysäyksen alulle panneeseen Iltalehden juttuun on haettu. Ne on kuitenkin arvioitu sen verran vahvoiksi, että uutiskynnys on ylitetty. Ihan normisettiä.

Olen Sihvosen kanssa tasan samaa mieltä siinä, että urheilujournalismiin kaivataan lisää analyyttisempaa keskustelua sekä erityisen huomion asettamista siihen, mistä syystä jokin asia tapahtuu. Eikä pelkästään tuloksiin ja yksittäisiin otteluihin tuijottamista.

On vähintäänkin irvokasta, että Sihvonen lähtee toistuvasti arvostelemaan kollegoitaan julkisesti. Henkilökohtaisuuksiin menemällä ei taatusti arvostusta ammattipiireissä saavuta. Tietysti se on lehden valittu toimintatapa, halu herättää keskustelua ja vavisuttaa vanhoja rakenteita. Mutta keinot ovat silti analyytikolla aivan väärät, sillä nykyisellä tavalla asiat eivät etene.

Olin kolme vuotta sitten Tampereella Jatkoajan toimittajille järjestetyssä koulutustilaisuudessa, jossa Sihvonen haastoi “amatööritoimittajat” (kuten myöhemmin Urheilulehti tituleerasi) keskusteluun jääkiekon syvimmistä kysymyksistä. Hän haastoi esimerkein miettimään kaikkia toimijoita, jotka tämän hienon lajin parissa vaikuttavat. Luento oli helvetin mielenkiintoinen ja toi uutta näkemystä omaankin työskentelyyn.

Kysymys kuuluu, miksi hän ei tee sitä nyt? Puhu pelin ilmiöistä ja syistä tulosten takana. Ei, vaan kaikki leimataan nollajournalismiksi ja yökerhopuheiksi. 

Kysymys kuuluu, onko tässä nykymenossa joku voittaja? Taatusti on. Se on nimittäin Lahden Pelicans. Kaiken väittelyn ja loanheiton välissä Pelicans veti vuorokauden sisällä kaksi kauden ehjintä suoritusta. Kuusi pistettä nosti seuran jälleen pinnalle, taistelemaan tasapäisesti muiden kanssa ainakin paikasta kymmenen sakissa.

Sen enempää ottamatta kantaa, ovatko pelaajat Mika Toivolan takana vai ei, käytetään mieluummin esimerkkiä. Monen mielestä yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Käytetään tässä apuna Pekka Rautiaisen perjantain HPK-Pelicans-ottelusta tallentamaa otosta.

Itse en ainakaan ole koskaan aiemmin nähnyt taiteilijana ja omapäisenä pidetyn Juhamatti Aaltosen heittäytyvän irtokiekon perään. Jotain siis Lahdessa tehdään edelleen oikein.

Jääkiekkobisneksessä harvoin tapaa miehiä, jotka tunnustavat totuuden ja katsovat vielä sitä silmiin. Varsinkaan, kun toimittaja on tekstiä varten asioita kyselemässä. Autokauppiaiden valtakunnassa moni asia on enemmänkin kuulijan vastuulla.

Tässä kohtaa iso kädenojennus Tapparan päävalmentaja Mikko Saarisen suuntaan. Edes siinä vaiheessa, kun tuli kuumottelee jo persauksia, hän ei alennu selittelemään mitään.

Saarinen on myrskyn silmässä. Ollut sitä jo parin viikon ajan. Kun Tapparan seurajohdon osittain idioottimaiset kommentit valmentajan luottamuksen nykytilasta valuivat julkisuuteen, olisi moni lähtenyt selittelemään mustaa valkoiseksi. Mutta ei Saarinen. Hän myönsi asiat niinkuin ne ovat.

“Jos joukkue ei pärjää, niin valmentajaa tottakai hiillostetaan. Minähän tästä kuitenkin vastuussa olen. “

Näin Mikko Saarinen jälleen kerran tappiollisen pelin jälkeen Oulussa tänä iltana.

Tekosyyn taakse on helppo piiloutua. On ollut loukkaantumisia, kiekko ei ole pomppinut ynnä muuta diipadaapaa. Tottakai edellä mainituilla on oma osuutensa menestymättömyyden hetkellä, mutta tulos on se, mitä aina pitää kunnioittaa. Taisi olla sivuraiteille luisunut jääkiekkoleijona numero 79 joka näin aikoinaan linjasi.

Perseelleen on mennyt viime viikot Tapparalla. Sarjataulukon pohja tulee vääjäämättä vastaan kuin hirvi  sumuisessa syysyössä. Tilanne vaatii paitsi pelaajistolta myös valmennukselta vastuunkantoa. Peili on oltava joka päivä valmis kohtaamaan.

Mutta jos Saarinen on siihen valmis, onko pelaajisto? Joukkueessa on paljon kokeneita pelaajia, mutta onko heidän sallittua verhoutua tekosyyn taakse, jos päävalmentajakaan ei näin tee? Tuukka Mäntylään upotetut rahat ovat konkretisoituneet toistaiseksi vain videoleikkeinä kurinpitäjän työpöydälle. Pekka Saravo hiihtelee välillä aivan missä sattuu. Minne yöhön on vajonnut Stanley Cup-voittaja Ville Nieminen? Hetkellä, jolloin sitä vastuunkantoa eniten tarvittaisiin.

Se, että rankan tien kulkinut Saarinen kohtaa ongelmat face to face tilanteessa, jossa seurajohto on asettanut jo hänen päänsä ympärille hirttosilmukan, on merkki siviilirohkeudesta. Se on aitoa rehellisyyttä ja toden myöntämistä. Tilanne on huolestuttava, muttei se selittelemällä siitä kummene.

Ja tämän takia hänen toimintansa on erittäin arvostettavaa.

Jälleen kerran se on todettava. Torontossa ei juhlita tänäkään vuonna.

Legendaarinen Toronto Maple Leafs. Kenties NHL-sirkuksen suurin ja kaunein. Jääkiekon Mekka. Ja silti vuodesta toiseen naurun aiheena.

Ei tullut menestystä tälläkään kaudella. Edellisen Stanley Cupin tuoma juhlahumu täyttää ensi keväänä 43 vuotta. Historia on kääntymässä pahaksi painolastiksi Leafs-perheelle.

Jos haluat urasi kääntyvän laskuun, mene Maple Leafsiin. Karua, mutta totta. Paineet ovat joka päivä ylimitoitetut, odotukset hipovat pilviä. Realismistä ei näy kuin pieni hitunen Ontarion kuulaassa pakkassäässä. Kriitikot haukkuu ja rakkikoirat räksyttää. Vaahteralehdet ovat yhtä aikaa bisneksen vihatuin sekä rakastetuin joukkue.

Kaiken piti muuttua. Jälleen kerran. Brian Burkessa nähtiin mahdollisuus, jonka avulla Maple Leafs tarraisi menestyksen pelastusrenkaaseen kuin alkoholisti viimeiseen tippaansa. Ja miten kävikään.

Toronton peleissä on todellakin tapahtunut. Vastustajan verkon heilumisen sijaan ahkerammin ovat heiluneet kotijoukkueen nyrkit. Ja siitähän Torontossa tykätään. Pärjätään edes jossakin.

Se nyt oli sanomattakin selvää, että vanhan liiton harmaahapsen myötä Air Canada Centerin laidat ryskyvät ja paukkuvat vanhaan kunnon malliin. Burke luotti tyyliinsä jo Anaheimissa, jossa hän onnistui taikomaan myös menestyvän joukkueen. Anaheim oli hyvä miksaus taitoa ja fyysisyyttä, jolla siitä tuli hetkellisesti liigan kuumin joukkue.

Fyysisyyttä voi aina hankkia lisää ja sitä voi opetella. Mutta taidot, ne joko sinulla on tai sitten ei ole. Juuri tässä on Toronton tämänKIN kauden ongelma. Joukkue ei pärjää millään taidollisella osa-alueella edes välttävästi liigan kärkipään seurojen kanssa.

Maalivahtipelissä Jonas Gustavsson on kyky. Todellinen talentti. Mutta hän ei ole vielä valmis NHL-seuran ykkösvahdiksi. Puhumattakaan nyt Toronton ykkösvahdiksi. Vesa Toskala on puolestaan käytännössä jo nyt pilannut mahdollisuutensa kaikkien silmissä. Jos armo kävisi oikeudessa, Toskala kaupattaisiin ja nopeasti pihalle.

Puolustuksessa on koko ja näköä. Sopiva sekoitus nuoruuden innosta sekä kokemuksesta. Mutta vain rajallinen määrä kiekollista taitoa. Tästä syystä Toronto jää koko ajan jalkoihin taitavia joukkueita vastaan. Mike Komisarek, Garnet Exelby ja Ian White ovat ihan hyviä stay at home-pakkeja, mutta pelin avaamisessa he eivät loista. 

Kun uusista hankinnoista Francois Beauchemin on ollut täydellinen floppi ja Luke Schenn tekee illasta toiseen hänen ikäiselleen kuuluvia koulupoikamaisia virheitä, on kierre valmis. Siinä ei paljoa auta, että Tomas Kaberle (joka on muuten parhaillaan loukkaantuneena) osaa pelata hyvin myös ylöspäin.

Burke iski kesällä myös legendaarisen all in Bostonin Phil Kesseliin. Kaupassa, jossa iskettiin kaikki yhden kortin varaan riskeeraten toisaalta myös seuraavat vuodet tulevaisuudesta. Parhaan hyökkääjän loukkaantumisesta ei voi ketään seurajohdossa syyttää, mutta samalla tuo osoitti pienoiskoossa koko seuran toiminnan: se on suunnittelemattomuutta.

Tulevaisuus ei näytä sen ruusuisemmalta. Gustavsson ja Schenn ovat todellisia kykyjä, mutta muilta osin ei näköpiirissä ole todellisia timantteja. Toronto tulee siirtotakarajalla uudistamaan joukkuetta draft-vuorojen toivossa, mutta kuinka pitkälle sekään riittää, kun ottaa huomioon Maple Leafsin historian varauspöydässä?

Perinteisen kiekkoseuran puolesta sietää toivoa, että se sokea kanakin löytää joskus jyvänsä.

Suomalaisen kiekkoväen mielenkiinnon siirtyessä kenties kaikkien aikojen kovimpaan Suomessa pelattavaan EHT-turnaukseen on aika listata alkukauden liigakaukaloiden antia.

Mikäli liigavalmentajien mukavuuskerho lähtisi rentoon viikonlopun viettoon esimerkiksi mökkireissulle, olisi tarvelista kutakuinkin seuraavan näköinen.

Jerry-kanisteri. Se on taas pop. Jokaisen valmentajan unelmatoive, vaikka sitten isänpäivälahjaksi. Gallonallinen liekehtivää Ahtolaa. Ja tuhkimotarina on valmis.

Liigakaukaloiden kummajainen on sykähdyttänyt kaikki. Veivaa kiekot pussiin maalin edestä SM-liigan kovimmalla prosentilla. Aika lähellä on hetki, että IFK:n kakkoskentän laitahyökkääjä muistetaan paremmin jääkiekkoilullisista avuistaan kuin Anitran veljenä. Ja tässä on mies, jota jonkinlaisena midaksena pidetty Hannu Jortikka ei kelpuuttanut edes TPS:n kesäleirille.

Hyvä imuri. Perinteisellä mökkireissulla tulee yleensä tolskattua enemmän tai vähemmän. Ja se sunnuntai-aamun siivous, se on työlästä hommaa. Tarvikkeet pitää olla kunnossa.

Siivoamiseen tarvitsee kunnon hooverin, tehokkaan imurin. Mutta kumman valita, kun tarjontaa on kahden ehdokkaan verran. Tässä vertailussa aiempien vuosien menestyjät Tuomas Tarkki ja Juuso Riksman taistelevat kiivaasti mukaanpääsystä.

Valinta kohdistuu tällä kertaa Tarkkiin. Ja ihan sama tilastona: SM-liigan heikoin ykkösmaalivahti, koko tilaston sijalla 24. Torjuntaprosentti 88,62. Ja menettänyt - ainakin hetkellisesti - torjuntavastuun Petri Koivistolle. Joka on muuten koko tilaston neljäntenä.

Ironinen mainos paidan selässä sen kertoo. Cumulus - siellä lepää. Kuin verkossa olevalle kiekolle irvistäen. Mutta ei hätää, parin kuukauden päästä Tarkki ottaa jälleen kaiken kiinni. Mutta mökkireissu tehdäänkin jo nyt.

Ja sitten siihen viihdepuoleen..

Minä ja Morrison. Ihan must juttu. Aina pitää olla komediaa. Tällä kertaa pääosaa ei näyttele samuliedelmanit eikä edes irinabjörklundit. Nyt shown vetää kotiin ihan aito Justin.

Tuttu mies Rauli Uramalle. Helppo ja varma valinta. Ja juuri siksi niin onnistunut. On syyskauden kovimpia tähtiä kaukalossa. Pienoiskoossa tähän mieheen heijastuu koko Lukon alkukausi. Onnistujia - niitä on eniten koko SM-liigassa.

Artistiksi Pikku-G. Nykyään paremmin pokerinpeluustaan kuin musiikillisista ansioistaan tutuksi tullut Henri Vähäkainu muutti taiteilijanimensä pelkäksi G:ksi. Pikku-G:n paikka on siis auki.

Ottakoon Mikael Granlund sen paikan. Jos ei laula, niin voi esiintyä lauantai-illan pihapeleissä. On varmasti valtakunnan kovin jätkä niissä. Sieltä ne taidot on haettu myös suomalaisen jääkiekon pelastajaksi tituleeratulle.

Perinteinen Kokko. Mitä olisi mökkireissu ilman kunnon roihuja. Ei muuta kuin palamaan.

Harmi vaan, ettei tämä Kokko liekehdi. Ei, vaikka kaataisi kaikki reissun liekit niskaan. Tämä Petri on parhaat päivänsä nähnyt.

Kyseessä siis Blues-pakki. Mies, jota joskus pidettiin kiekollisesti lahjakkaana ylivoimaspesialistina. Tuosta on jäljellä pelkät muistot vain. Niin vahvasti Petri Kokon ura viiltää kohti alamäkeä.

Ei mahtunut edes loukkaantumissumasta kärsivään Blues-jengiin. Mieluummin peluutettiin vaikka jotain lahjakasta junnua. Ennen taukoa mahtui toki pelaamaan - hyökkääjänä nelosessa. Voi voi.